Eilisen teksti, joka Vuodatuksen huollon takia esiintyy vasta tänään. English at the end!

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kotiin töistä. Kiva päivä, mutta pitkä eli väsyttää. Märkä ja harmaa ilma. Kopeloin pimeässä punaisen postilootani kantta – lapaset kädessä se ei ikinä aukea suosiolla. Ja lapashullu ihminenhän ei voi ottaa lapasia pois kädestä edes pieneksi hetkeksi. Paketti! Sen on pakko olla….Kyllä, se on!

Voiko mikään maailmassa olla ihanampaa? Paketin avaaminen on tietysti jo jännää…mutta sitten. Tuoksu. Sellainen vähän virallinen, jäykkä ja kenties pistäväkin. Mutta uuden tuoksu, jännittää. Sormet tykkäävät sivellä pintaa. Kiiltää, on kova ja hieman nahkea. Vaikea avata, koska on niiiiin uusi. Silmät ahmivat, korvat ovat lakanneet toimimasta – niitä ei tällä hetkellä tarvita, ellei sitten halua kuunnella omia huokaisuja, nuuhkaisuja, kevyttä rapinaa, hienoa ja vienoa sormien sivelyä. Aivot toimivat ylikierroksilla:”Tuohon ehkä löytyisi lankaa, mitenkäs tiheys? Voi miten ihana! Mieletön, upea! Toisen värisenä. Sopisi M:lle. Haluan itselle”. Lopulta omatunto herää ja peruskiltteys astuu kuvaan. Ihania ovat, mutta ensin vanhat loppuun ja sitten vasta uutta. Mutta silti voi nähdä unta näistä ihanuuksista….

Tämä siis kotiutui tänään. Kuola on loppunut jo ajat sitten, aivot eivät enää suostu pohtimaan mitään muuta, lankavarasto on käyty läpi ja ostoslistaa tehty lauantaita ajatellen….konkurssi odottaa J

Yesterday when I came home from work, it was dark and gray and wet and dull. It had been a nice day though. In the dark I tried to find my post box – it’s hard to open it with mittens on your hands – and I can’t take the mittens off, ‘cause I love them! A packet! I must be…Yes, it is!

Is there anything more wondruous in the world? Even opening packets is exciting…but then. The smell. Kind of official, stiff and a bit unpleasant. The smell of new. Excited. The fingers caress the surface. It’s bright, hard. Hard to open, just because it’s so new. My eyes are devouring, my ears have stopped functioning – they aren’t needed at the moment, unless I want to hear my own sighs, sniffs, slight rustling, the caressing by the fingers. My brain is over excited and going into overdrive:”I might have yarn for that, what about gauge? Oh, how lovely! Wonderful, gorgeous! In another colour. Could be perfect for M. This one I want for myself.” But in the end my conscience wakes up and reminds me of all the unfinished business. But I can still dream….about these!