Kiitos, oikein lämmin kiitos teille kaikille. Tilanne on ennallaan. Omat tunteet myllertävät niin hirveästi, että on pakko kirjoittaa. Osan kirjoitan tähän, osan paperille itselle. Kirjoittaminen (ja puhuminen äidille - kuoli melkein päivälleen 27 vuotta sitten) on aina auttanut.

Tunteita on paljon. Surua, itkua (vaikkakin tuntuu jo vähenevän), syyllisyyttä, häpeää, kiukkua ja hitunen iloakin.

Surua. No, sen ymmärtävät kaikki. Kuitenkin kyse on omasta isästä, vaikka elämä hänen kanssaan ei koskaan ole ollut helppoa. Surua myös, koska pelkään mamman puolesta, mutta toisaalta hänellä tuntuu olevan hyvä itsepuolustusstrategia - hän ei ajattele niitä kaikkein pahimpia asioita, vaan iloisia puolia elämässä.

Syyllisyyttä tunnen myös. Olisi pitänyt käydä useammin. Olisi pitänyt väkisin tunkeutua isän huusholliin, jotta olisi nähnyt asioiden todellisen tilan - mutta mitenkäs tunkeudut aikuisen miehen kotiin? Aina oli ovella vastassa takki niskassa:"lähdetääs kahville mamman luo".

Häpeää. En tiedä kumpi olisi parempi. Selviytyminen toisi mukanaan piiiiiiiitkän, vähintään kuukausien kuntoutuksen. Ja tod. näk., hänen peruskunnollaan ja tautihistoriallaan, hän ei ikinä kuntoutuisi kokonaan. Ja mammalle hänen kuntonsa, varsinkin jos puhe/liikkuminen jäisi vajaaksi, olisi todella kova paikka. Siksi myös kuolema on pyörinyt mielessä vaihtoehtona. Mutta ei sekään olisi mammalle helppo.

Kiukkuakin. Käytännön asioita tänään hoidellessa (puhelinlaskusta tulee tähtitieteellinen) on selvinnyt kaikenlaista. Tiedän, olen koko ikäni tiennyt, millainen taloudenhoitaja isäni on, mutta kuitenkin.... Olisi pyytänyt apua. Nyt voin sitten tietysti yrittää ottaa opiksi - olen itse ihan yhtä huono pyytämään apua.

Ja iloa. Olen perinyt mammaltani maailman positiivisimman luonteen. Jo silloin kun äiti kuoli (olin 10v) muistan muistotilaisuudessa miettineeni pikkuvanhasti, että en saa nauraa ja leikkiä, vaan pitää olla surullinen. Aamulla vielä tänään olin aika surkeana, mutta nyt tuntuu, että elämä jatkuu ja minun on vain sopeuduttava tähän tilanteeseen. Parhaiten sen teen tarttumalla töihin, harrastuksiin (rukki tulee ensi viikolla!) ja kissojen hoitamiseen tiukasti kiinni! Olen siis ällöttävän positiivinen ihminen :) Itku tosin varmaan palaa vielä ajoittain seurakseni. Ja sitten jos jokin käänne tapahtuu.

Kissat ovat tosiaankin ihmeotuksia. Koko keskiviikkoillan ja eilisillan ne vain roikkuivat koivissa kiinni, tulivat syliin koko ajan, hellivät selvästi minua. Eilisen ne viettivät Hilma-kissan kotona (osasin pyytää apua!), koska en tiennyt kauanko olisin poissa. Siellä muuten huomattiin, että sellainen lasten kylpyhuoneen seisontakoroke on maailman paras pikkukissan luola.... Indy vauhdissa. Ja eilen kotiin tullessa tulin Prisman kautta ja toin yhden ison leluhiiren - vanhoja kokemuksia uhmaten. Eikös joku ollut sitten syönyt puoli turkkia! No, päätin olla hätääntymättä, ja pohdiskelin, että eikös ne ulkokissatkin syö hiiret suht kokonaan (eivät varmana nylje!), joten eiköhän tuo turkki tule ulos. Hain kuitenkin aamulla varmuuden vuoksi apteekista parafiiniöljyä, mutta en edes kerinnyt sitä syöttämään, kun vaikuttivat ihan normaaleilta. Äsken sitten Piki kakkasi turkista.....

Mitä vielä. Maratonpostaus. Huomenna on tiedossa jotain kivaa - sinne menen jotta totun taas olemaan ihmisten ilmoilla itkemättä. Tänään en mennyt työpaikan 50+50+50 -synttäreille, enkä edes töihin.

Nyt menen ompelemaan koneella neuletta ja leikkaamaan sitten sen halki. Ihan ekaa kertaa. Testitakki - tai ylös alaisin neule, miten vaan - on lähellä valmistumista.

Ai niin! Torstaina, teho-osastolla (oli muuten absurdi tunne käydä siellä), kun tein lähtöä, keskustelu isän hoitajan kanssa:
- Ja nyt minä kyllä menen Koru-nappiin hakemaan lohtulankoja!
- Joo!!! Parasta terapiaa, minä jo vähän katselin tuota huiviasi sillä silmällä, että neuloja sinäkin!

Ja hain 300 grammaa lankaa. Kitten mohairia ja Sarekia.