Lämmittelin pari tuntia sitten omatekoista, älyttömän hyvää ja valkosipulista kaalikeittoa, kun ovikello soi. Mies, tunnistin ulkonäöltä yhden naapurin mun käsittääkseni exäksi (tosin se pyörii täällä niin paljon, että exä???). Äiti+tytär muuttivat tänne vuosi sitten ja heidän  kanssaan olen kyllä jutellut aika useinkin pihalla. Tämän herran (n. 50v.) kanssa en ole vielä koskaan puhunut. Mies kurkkasi jotenkin yllättyneenä minua kun avasin, katsoi olkani taakse ja puhui vasta sitten:"Tiedätsä mitään noista ruohonleikkurin bensoista?" Äänensävy oli sellainen, että eihän tuo nainen voi tietää mitään koneista, mutta kun nyt ei miestä näy ja ovikelloa tuli pimputettua, niin pakkohan se on kysyä. "Tiedän, mennään katsomaan." Lähdimme ja mies vaikutti säikähtäneeltä, aloitti puhumaan kahdesta eri kannusta (tiedän, yleensä pikkukannusta, koska siitä on helpompi kaataa, mutta jos se on tyhjä, eikä kukaan ystävällisesti ole täyttänyt sitä, niin sitten isosta. Bensaa. Ei lantrata.). Kerkesimme mennä noin kolme askelta pihalla kun naapurin mies tuli omasta ovestaan pihalle tupakalle. Ja salamana tämä minun "asiakkaani" kääntyi miehen puoleen ja alkoi selittää asiaansa. Minut unohdettiin kuin nalli kalliolle. Ei kiitosta, ei selitystä, ei moikkausta. Ei mitään. Menin sisälle syömään.

Miksi vieläkin vanhat asenteet, ennakkoasetukset ovat niin tiukassa? Olen aina tykännyt koneista ja räplään niitä mielelläni. Autoista en tiedä mitään (osaan omaani lisätä bensaa, öljyä ja pissapojan nestettä). Mutta muut koneet. Ei ole vielä ikinä ollut ongelmia videoiden tms. kanssa. Joka muutossa olen itse laittanut kodinkoneet "seinään" (paitsi kerran houkuttelin kaverin miehen laittamaan olkkarin lampun kattoon, koska edellisestä muutosta tiesin kuin pirullinen lamppu se on). Ehkä tämä johtuu suvusta. Suku täynnä maanviljelijöitä, sähkömiehiä, yksi automies, yksi putkimies, yksi veturimies. Naiset ovat kyllä ihan "perinteisissä" ammateissa, mutta meillä ei ole koskaan kaihdettu toimeen tarttumista oli kyse sitten mistä tahansa. Töissä käytämme yhä, paljon sitä vanhanaikaista piirtoheitintä. Viimeksi viime viikolla satuin vahingossa kuulemaan opehuoneessa, kun yksi naisope valitti ihan raivona, kun piirtoheittimen lamppu oli posahtanut kesken tunnin:"Voi että kun pitää odottaa välituntiin, että joku tulee vaihtamaan." Maailman yksinkertaisin homma, jonka oppii kun kerran näytetään. Mutta on kuulemma miesten homma.... Lisäksi. Minähän en voi myöntää avuttomuuttani ja osaamattomuuttani. Voin jotenkin kiemurrellen käydä kysymässä vinkkiä, mutta itse (minä itte niinkuin uhmaikäinen) pitää kaikki tehdä. Välillä on kuitenkin tosi hauskaa järkyttää ihmisiä ravistelemalla noita asenteita :) Toisaalta olen kyllä kade yhdelle kamulleni joka osaa mielettömän hyvin käyttää hyväksi naisellista avuttomuuttaan...joskus sekin taito olisi hyödyllinen.

Neulottu vain äärimmäisen vähän. Niskat jumittaa. Tai oikeastaan vain vasen puoli. Jumppa alkaa kohta - pitäisi kai lähteä jo hoitamaan velvoitteita, eli ottamaan vastaan ilmoittautumisia. SNY!!! Vihdoin, vihdoin kauan odotettuani pääsin käsiksi sinun merinosilkkiisi. Se on pehmeääkin pehmoisempaa, suloista, helmen harmaata. Olen mielessäni sovitellut sitä jo eri paitojen kanssa, miettinyt ja kuvitellut miten esim. punainen t-paita kuultaa helmenharmaan ohuttakin ohuemman huivin läpi ihan eri tavalla kuin oliivinvihreä paita.... Se vaan on niin ohutta ja niskoihin ottavaa neulottavaa (teen kaksinkertaisena), että voi kestää ennenkuin näette tuloksen. Kuitenkin ihqua! Kiitos.